Olin jonkun miespuolisen seurassa. (Uskon, että se oli Toni, vaikka olikin aivan eri näköinen) Olimme kai lomamatkalla. Kuljeskelimme kapeilla kaduilla. Maisema muistutti vanhoja kaupunkeja. Rakennukset olivat korkeita ja arvokkaan näköisiä, kadut kapeita ja mukulakivisiä. Kaikki oli seepian väristä.
Joku huusi: "Tulkaa katsomaan, kuinka vampyyri tapetaan!". Menimme lähemmäksi ja tapasimme kuluneeseen nahkatakkiin pukeutuneen miehen, joka piti otteessaan pientä olentoa. Olento oli ehkä metrin mittainen, laiha ja hauraan näköinen. Sen iho oli ruskea ja näytti siltä, kuin se olisi kursittu kasaan kuolleista nahanpaloista. Olennon silmät olivat isot ja surulliset. Minun kävi sitä sääliksi ja olin jo avaamassa suutani käskeäkseni miestä päästämään raukan vapaaksi.
Mies alkoi selostaa kantavalla äänellä tehden samalla viiltoja olennon rintakehään. "On erittäin tärkeää, että toimenpide suoritetaan juuri tällä tavalla." Haavoista ei tullut verta. Ne vain avautuivat ammolleen ja nahka viiltojen reunalla lepatti irvokkaasti. Mies keskittyi tekemään viimeistä viiltoa, kun yhtäkkiä olento nappasi veitsen miehen kädestä ja iski tämän kuoliaaksi yhdellä voimakkaalla iskulla. Tuijotimme kauhuissamme vampyyria, joka nyt siirsi katseensa meihin. Se ei sanonut mitään, alkoi vain hitaasti askeltaen liikkua meitä kohti. Sen katse oli muuttunut täysin. Silmät olivat suuret ja punaiset ja niiden katse kertoi selvästi, että se aikoi tappaa meidät.
Lähdimme juoksuun. Pötkimme pakoon minkä jaloistamme pääsimme mutkaisilla kaduilla. Olimme lopen uupuneita ja hengittäminen tuntui tuskalliselta. Pitkän matkan jälkeen pysähdyimme ja oletimme karistaneemme otuksen. Mutta kun katsoimme taaksemme, näimme sen kaukana kävelemässä rauhallisesti meitä kohti. Sen silmät olivat määrätietoiset ja kammottavat.
Pakomatkamme jatkui pitkään. Juoksimme pitkin muhkuraisia katuja ja toivoimme eksyttävämme olennon. Mutta aina se seurasi meitä.
Tapasimme naisporukan, joka piteli vampyyria jonkin aikaa jonkinlaisen oven takana sillalla. He antoivat minulle paperin ja käskivät soittaa siinä olevaan numeroon. Vampyyri kuulemma vainuaa meidät, eikä lopeta ennen kuin on suorittanut loppuun sen, minkä aloitti.
Jatkoimme epätoivoista pakomatkaa. Pian kuitenkin huomasin, että kumppanini oli kadonnut. Tiesin hänen kuolleen. Kuljin vesisateessa veren maku suussa ja mietin uskaltaisinko yrittää surmata olennon. En uskaltanut.
Kaivoin saamani paperin taskusta ja totesin sen kastuneen sateessa. Muste oli levinnyt ja tahrinut tekstin epäselväksi. Vain pieni pätkä kirjoituksen keskivaiheilla oli luettavissa: "Tee itsestäsi kansio nimellä Maria Auerkallio" (Auerkallio on minun tyttönimeni) Mietin, että miten hemmetissä minä mitään kansioita voin juostessa tehdä.
Loppu oli epätoivoista juoksentelua. Tuntui, että sitä oli jatkunut jo monta päivää. Suuhuni nousi verta ja kyyneleet sekoittuivat loputtomaan vesisateeseen. Ilma oli jatkuvasti seepian värinen, enkä osannut yhtään sanoa, mikä vuorokaudenaika oli menossa. Minä vain juoksin ja juoksin, enkä todellakaan tiennyt, mitä tehdä.
Kello oli vähän vaille neljä, kun havahduin sydän hakaten omasta sängystäni. Uni oli ollut niin todentuntuinen, että minua pelotti vaikka tiesin olevani turvassa omassa kodissani. Kääriydyin peittoon, enkä meinannut uskaltaa nukahtaa uudelleen.
Tällä tavalla alkoi siis minun vuoteni 2012.
0 jatkotoimenpidettä:
Lähetä kommentti