Omituisten otusten kerho

Siis mä oon aivan kuolemanväsynyt!!!! Viime yön unet oli tosi vähäiset ja töissä piti kiirettä. Ilta meni ihan liian nopeasti, eikä se tällä kertaa kulunut kotona villasukat jalassa.

Vaikka silmäluomet painuu väkisin kiinni, en mene vielä nukkumaan. Siihen on kaksi syytä. Ensimmäinen on se, että mun hiukset on vielä märät. Jos nyt painan pääni tyynyyn, näytän aamulla villakoiralta. Ja toinen syy on tässä:

Vuoden viimeset keramiikkatyöt on nyt haettu turvallisesti kotiin. :) Pakkohan ne on esitellä!

Pojankin mielestä niistä piti heti saada kuva, kun töiden jälkeen nostelin niitä keittiön pöydälle. "Äiti, ota musta kuva, kun mä näytän tätä" Keramiikassa tehdyt sydännapit oli pojan mielestä ihan ykkösjuttu. Niitä laskettiin moneen kertaan. Otettiin purkista pois ja laitettiin takas. Huutava määly oli kanssa pojan mieleen. Se laittoi sen purkkiin ja kannen päälle, että määly saa olla rauhassa. Näkeehän sen nyt naamastakin, että toisella on kehno olo.

Itselle kaikkein ihanin yllätys oli tuo pikari, joka on toisiksi alimmassa kuvassa. Siitä tuli ihana! Vaikka ei todellakaan pitänyt. Mä inhosin sitä epämuotoseks dreijattua kapistusta ja läimin sen kylkiin jotain jämäsavimakkaroita. Lasitin sen hutiloiden. Mutta kappas vaan, minkä ihmeen se koki uunissa. Tästä on kyllä aivan pakko nauttia punaviiniä lähipäivinä. :)

Nuo kaks alimmaista kulhoa menevät Tonin mummoille joululahjapakettiin. Tietenkin ne pitää ensin täytää nameilla. :)

Että on haikea olo. Sormet syyhyää keramiikkaan. Miksi opistolla pitää olla niin pitkät lomat?

Onhan mulla täällä kotona sitä punasavea. Ja onhan mulla se kunnianhimoinen tavoite mustasavustaa pikkuesineitä omassa takassa. Vaan minä iltana mä saan itseni siihen vireeseen, että jaksan näpertää? Täällä talossa on joskus hyvin vaikee saada mitään aikaiseksi.

Tästä onkin hyvä lähteä kertomaan illan kulusta. Meillä oli nimittäin tytön ja tytön opettajan kanssa tapaaminen koululla tänään. Se ei kestänyt varmaan puolta tuntiakaan, mutta siihen pieneenkin hetkeen saatiin taas sisällytettyä uskomaton määrä draamaa. Tyttö oli koulussa täyttänyt itsearviointilomakkeen, jossa siis laitettiin rasti ruutuun kysymyksen kohdalla tyyliin "Pidän pulpettini siistinä" Vaihtoehdot oli muistaakseni 1-5. Ykkönen oli ei koskaan ja vitonen muistaakseni aina.

Hienostihan tyttö oli arvioinut ja miettinyt omaa tekemistään. Mutta siinä vaiheessa, kun neiti huomasi, että opettaja oli toisista asioista vähän eri mieltä, alkoi tavarat lennellä. Pian minä ja opettaja vuoron perään pideltiin ja rauhoiteltiin tyttöä, joka yritti juosta ympäri luokkaa ja heittää mahdollisimman paljon tavaraa lattialle. Tyttö myös kiljui taas niin kovaa, että mun tärykalvot tuntu kuminauhoilta. Jonain päivänä ne vielä poksahtaa lopullisesti.

Huh ja hoh. Nää on näitä mun lempparihetkiä. Kun kaaos iskee päälle, alkaa päässä soimaan kummallinen hissimusiikki ja tulee hirveä ikävä niitä kauhtuneita, reikäisiä villasukkia. Nooh... Päästiin me sieltä suht kunnialla kumminkin lähtemään. Pienen taivuttelun jälkeen tyttö lähti opettajan kyydillä kotiin ja minä suuntasin kulkuni ylempään kerrokseen, jossa pieni porukka pienluokkien oppilaiden vanhempia kokoontui tänään suunnittelemaan pienluokkien luokkatoimikuntaa.

En olis millään jaksanut mennä sinne, jos suoraan sanotaan. Mutta nyt jälkikäteen mä olen tosi iloinen, että menin. Siellä oli tosiaan kourallinen meitä erityislasten vanhempia. Palaveri oli todella mukava ja terapeuttinen ja uskon, että tästä seuraa vielä jotain mukavaa.

Alussa me esiteltiin itsemme ja kerrottiin lastemme ongelmista. Siinä kuunnellessa huomasin, että suurimmalla osalla lapset olivat kehitysvammaisia, autistisia yms. Minä kerroin, että tyttöni ongelmat ovat lähinnä sosiaalisia ja tunsin itseni hetken aikaa vähän tyhjänpäiväiseksi. Mutta kun annoin sen tunteen lipua pois, tajusin, että kyllä, minä kuulun tähän porukkaan. Kirosin sitä, miten kauppareissut voi joskus olla niin vaikeita, miten ihmiset tuijottaa ja arvostelee tietämättä meidän perheestä yhtään mitään. Ja miten sitä joskus kaipaa normaalia elämää. Tai miten sitä kuuntelee katkerana, kuinka toisten kullanmurut tekee sitä ja tätä. Muiden lasten vanhemmat nyökyttelivät ja kertoivat omia kokemuksiaan. Kuinka ihanalta musta tuntu kerrankin vaan olla sellainen kun mä olen, kertoa meidän perheen sekopäisestä arjesta ja todeta, että ei tää niin kamalaa taida ollakaan.

Tajusin myös, että mun tyttöni on aivan loistava tapaus. Oli meillä sitten kuinka vaikeaa tahansa, mä tiedän sen, etten koskaan vaihtais päivääkään pois.

Tänään taas tuli niin hienosti esille se, miten kaksjakoinen meidän neiti on. Kun ajettiin koululle, me juteltiin mukavia, naurettiin ja oltiin hyväntuulisia. Mutta kun opettaja tuli avaamaan oven, alkoi heti seinien potkiminen ja kaikenlainen muu härväys, joka tosiaan äityi sitten kunnon raivariksi.

Tytön luonne on niin monikerroksinen, ettei se koskaan lakkaa yllättämästä.

Oppilastoimikunta taisi olla tälle porukalle vähän liian virallinen sana. Me taidettiin kaivata kaikkea muuta kuin virallisuutta, joten tästä taitaakin tulla nyt jonkinlainen kerho. Ja minä todellakin aion pysytellä mukana. Suunniteltiin tapaamisia, joissa voidaan tehdä tätä mitä tänäänkin, jakaa murheita. Mutta suunniteltiin myös lapsille sopivaa puuhaa, sellaista, mihin monenkirjava erityislapsijoukko voi osallistua vanhempien kanssa. Tätä mä olen niin kaivannut.

Ehkä me saadaan aikaseksi jotain hyvää tässä pienessä kaupungissa, joka on täynnä harrastusmahdollisuuksia, joista juuri mikään ei sovi lapselle, joka poikkeaa massasta. Kuinka monta kertaa minäkin olen kuljettanut tyttöä erilaisiin harrastuksiin ja palannut takaisin itkevä lapsi kainalossa?

Puhuttiin myös, että tiedon lisääminen ei ole koskaan pahitteeksi. Ehkä voidaan porukalla järjestää luentoja tai muita tiedotustilaisuuksia liittyen erityislasten arkeen, vanhemmuuteen, jaksamiseen, raha-asioihin ja kaikkeen, mitä nyt ikinä keksitäänkään ihmetellä.

Mulla on niin hyvä mieli tästä.

Kun palasin kotiin pitkäksi venähtäneen palaverin jälkeen, sain rauhoittaa mieltäni katselemalla tätä:

Mun tyttöni on romantikko. Se rakastaa kynttilänvaloa, lumisadetta, hiljaisia iltoja ja kaikenlaista ihanaa. Ihan niin kuin minäkin.

Tulipa taas siis käytyä läpi täyslaidallinen tunteita yhden pienen päivän aikana. Nyt on siis varmasti oikea aika painua nukkumaan?